Reissu Saksaan.
Torstaiaamuna kello 7:00 vaatteita pukiessani mietin reissun onnistumista, sillä Päivi (vaimoke) oli laittanut mustat farkut, vaalean neuleen sekä BEIGET sukat mustien kenkien kanssa. Lentoni Oulusta Helsinkiin lähti kello 8:30 ja saapui Helsinkiin tuntia myöhemmin. Jatkolento Düsseldorfiin lähti kello 15:30. Tämän väliajan, tylsistymistä vältellen join olutta ja katsoin hiihtojen sprinttikisoja. Serkkupoikani Janne ja hänen vaimoehdokkaansa olivat lähdössä Kiinaan ja tulivat morjestamaan ohimennen. Joimme tietysti muutamat oluet katsellessamme ihmisten kirjoa heidän kiirehtiessään portilta toiselle.
Ai niin, tämän matkan tarkoitus oli kokonaan jäädä kertomatta. Tarkoituksena oli lähteä kaverini ”Pojan” kanssa hakemaan autot Saksasta. Tämän kertaiseksi kohteeksi valitsemani auto oli Audi A6 2.5TDi farmari mahdollisimman monilla herkuilla. Pojalla kohde oli Audi TT. Värillä ei ollut väliä, kunhan se oli musta. Pojalla kuitenkin osoittautui hankaluuksia rahoituksen järjestämisessä, mikä taas aiheutti viivytyksen lentojen ja lauttojen varailuun. En tiedä olikos tämä viivytys alku matkani huonolle onnelle? Vaiko ne beiget sukat?
Päätin kuitenkin lähteä reissuun yksin. Varasin lennot viime tipassa, niin hinnathan olivat tietysti tuplaantuneet. Paluumatkalle ajattelemani lautta oli tietysti täysi eikä paikkoja ollut enää saatavilla. Mutta ei kuin matkaan kohti uusia haasteita.
Düsseldorf tietysti osoittautui vääräksi paikaksi valitessani laskeutumispaikkaa mahdollisimman läheltä auton noutopaikkaa, minkä tietysti sain tietää kun lennot oli varattu ja maksettu. Vuosimallia 2001 helmiäisen harmaa priimakunnossa oleva audi kun odottelikin Itä-Saksassa Chemnitzn kaupungissa, luotettavan turkkilaisen omistuksessa olevan autokaupan pihalla. Lentoja ei tietysti voinut enää vaihtaa eikä intressejä ollut ostaa uusia lippuja, koska entiset oli jo tuplahinnalla lunastettu.
Düsseldorfiin laskeuduttuani kello 17:05 kuulin agenteilta, että ovat juuttuneet ruuhkaan ja tulevat myöhässä. Ajattelin siinä sitten juoda olutta odotellessani. Täytyy muistaa että ne Beiget sukat ahdistivat mieltäni kokoajan. Tarkkaillessani ympäristöä ettei vain Lenita Airistokin olisi ollut läsnä tutkimassa vaatetustani.
Viehättäväksi vanhaksi lestadiolais pariskunnaksi osoittautuva agentti pari saapuivat noutamaan minua viiden tunnin odotuksen jälkeen kymmeneltä illalla Düsseldorfin lentokentältä. Isäntä oli 66v ja emäntä hivenen nuorempi. Hänen ikäänsä kun herrasmiehenä en kehdannut udella. Rouva oli syntyjään suomesta joten kielimuuria ei ollut. Heidän ideanaan oli, että lähdemme ajelemaan yötä myöten Chemnitziin. Ajelisimme pikkuhiljaa ja kahvittelisimme vähän väliä. Matkaa Chemnitziin kun oli 550km ja tapaaminen oli kello 10:00 tämän luotettavan turkkilaisen autokauppiaan kanssa, joten kiirettä ei olisi. Matka Chemnitziin autobaanaa myöten osoittautui erittäin jännittäväksi. Sanan ”jännittävä” merkityksen todellisessa asussa. Heidän Volvo D5 merkkisessä autossa kun ei enää ollut takaiskareita ja pienetkin nypyt yli 100km/h vauhdissa tuntui heittävän auton poikittain kuivalla asfalttitiellä. En tiedä vaikuttiko vanhemman herran ajotaitoihin väsymys vaiko mikä, mutta välistä hänen oli vaikeaa pitää autoa kaistalla. Ajoimme baanalla sitä keskimmäistä kaistaa. Välistä kauhukahvaa puristaen katselin isojen rekkojen paripyöriä muutaman sentin päästä, välistä katsoin takaa lähestyvien autojen valoja mitkä saavuttivat meitä noin 150km/h tunnin erotus nopeudella soljuessamme heidän kaistalleen. Mehän ajoimme vain 100 km/h kun ei meillä ollut kiirettä. Kuskiksikaan en voinut tarjoutua, koska olin lipittänyt sitä kaljaa jonkun litran. Nähtävästi en kuitenkaan tarpeeksi monta, pelkotilan suuruudesta pääteltynä. Päätin jossain vaiheessa sulkea silmäni kaikelta siltä jännittävyydeltä mitä tämä kyyditys toi tullessaan, mutta muiden autojen tööttäilyt häiritsivät lepohetkeäni pahasti. Matkan jatkuessa oli suomalaisella jurolla miehellä ihmettelemistä saksalaisen lestadiolaisuuden avoimuudesta, sillä agenttiemäntä kertoi matkan jatkuessa kaikki perhesalaisuudet minulle. Varmistuakseen vielä tiedon perillemenosta ja pysyvyydestä hän kertoi nämä samat asiat viisi kertaa. Minkä jälkeen huomautin kuulleeni asiasta häneltä jo entuudestaan.
Noin 150km matkattuamme pariskunta vaihtoi kuskia, jotta mies pääsee välillä levähtelemään. Toivoin tämän tuovan myös helpotusta kauhun jäykkyydestä särkeville lihaksilleni. Mutta, kuten arvasittekin tämä odotus oli turhaa. Agenttiherran nukkuessa ja navigaattorin opastaessamme tietämme huomasin, että agenttiemäntä on ajamassa liittymän ohi mistä meidän tulisi kääntyä. Oman tyhmyydenkin joskus tajuaa vasta jälkijunassa, sillä minä todella otin ja huomautin tästä tulevasta liittymän ohiajosta. Agenttirouva otti ja vetäisi liinat kiinni keskellä autobaanaa. Minut valtasi tunne mitä ikinä ennen en ollut tuntenut, en voi antaa sille nimeä, mutta jotain lähellä sitä tietoisuutta oman elämän lopusta se oli. Pyörähdin ympäri katsomaan mikä saa olla se automerkki joka päättää tämän jännittävän maallisen retkeni, mutta ihmetyksekseni en nähnyt auton autoa takanamme. Tähän lienee syy ajankohta jolloin matkasimme. Heräsin todellisuuteen vihlovaan särkyyn oikeassa ranteessa. En ollut huomannut irrottaa otetta kauhukahvasta ennen kauhunsekaista pyörähdystäni. Pienten peruutteluiden ja saksankielisen nuhde papatuksen jälkeen pääsimme jatkamaan matkaamme oikealla autobaanalla. Agenttiherra näes myös heräsi yllättävään turvavyön kireyteen minkä tämä kyseinen jarrutus aiheutti.
Saksassa näyttävät monet autoilijat nukkuvan mieluummin autoissaan kuin hotelleissa thai matkailumajoissa. Tämän pääsin myös omakohtaisesti kokemaan kun agentit päättivät levätä hetken. Auto parkkiin ja unta palloon. Itselläni tosin olivat vielä silmät selällään saksalaisesta automatkailusta, etten todellakaan voinut edes miettiä nukkumista autossa. Siinä sitten takapenkillä katselin tunnin verran kuorsaavaa vanhaa pariskuntaa. Tämän samaisen asian pääsin vielä kokemaan uudemman kerran muutaman tunnin päästä.
Vihdoin pääsimme Chemnitziin, hyvissä ajoin ennen sovittua tapaamista. Turkkilainen autokauppias ilmoitti auton olevan korjautuksella, mutta olevan paikalle ihan heti. Tässä vaiheessa jo aiemmin kuulemani selvitys talvirenkaasta, mikä oli peltivanteella ja joka hivenen vuoti. Alkoi askarruttamaan ja aiheuttamaan levottomuutta ajatuksissani. Miksi muissa talvirenkaissa oli alumiinivanne? Miksi tämä yksi rengas oli peltivanteella? Oliko kyseessä vararengas? Nämä kysymykset esitin rehelliselle turkkilaiselle autokauppiaalle. Vastaus oli sangen yksinkertainen: Se alumiinivanne oli rikki. En edes ajatellut kysyä, että miten ja missä oli mennyt rikki vaan päätin odottaa kärsivällisesti auton saapumista. Olin vielä erikseen sanonut että talvirenkaat täytyy olla kunnossa kun lähden ajelemaan sillä jään ja lumen keskelle Suomeen. Lisäksi olimme teroittaneet ja pyytäneet kertomaan auton todellisesta kunnosta koska tulemme todella kaukaa. Ei pelkästään lentoa suomesta vaan myös ajomatkaa Düsseldorfista Chemnitziin. Tähän kaikkeen rehellinen turkkilainen autokauppias oli tuumannut auton olevan priimassa kunnossa!
Katsoin auton saapumista ja ihastelin sen upeaa väriä. Siinäpäs ne ihailut sitten taisivat olla tämän reissun osalta. Auton kuskin puoleinen keula oli ajettu jonkun yli (toivon ettei ihmisen). Etupuskurin alapuolella oli hirveän kokoinen vekki. Johtoja ja putkia roikkui konehuoneen puolelta miltei tiessä asti. Kiven iskuja keulassa ja katossa oli ainakin 300 000 ylimääriläisen kilometrin edestä. Oikea takavalo oli rikki. Kaikista oikeanpuolimainen takaperuutustutka oli jotenkin päässyt uppoamaan puskurin sisään. Vänkärin puoleinen peruutuspeili oli ottanut kunnon osumat ilmeisemmin betoniseinään. Talvirenkaat olivat slikseiksi ajetut vanhat kitkarenkaat. Auton sisälle en enää edes viitsinyt katsoa. Saatikka sitten käydä jollain koeajolla. Siinä sitä turkkilaista priimaa oli tarjolla ihan tolkusti. Tietysti olimme tehneet kirjallisen varauksen autosta, mikä periaatteessa tarkoittaa lupautumista ostamaan kyseinen kohde. Sanoin turkkilaiselle autokauppiaalle saksaksi mitä mieltä olin hänestä sekä autosta. Mikä tietysti ihmetytti itseänikin koska en puhu enkä ymmärrä saksaa pätkääkään. Suomeksi sentään sain sanotuksi agenttiemännälle, että lähdetäänpäs pois ennen kun alan puhumaan viittomakieltä tämän rehellisen turkkilaisen autokauppiaan kanssa.
Torstaiaamuna kello 7:00 vaatteita pukiessani mietin reissun onnistumista, sillä Päivi (vaimoke) oli laittanut mustat farkut, vaalean neuleen sekä BEIGET sukat mustien kenkien kanssa. Lentoni Oulusta Helsinkiin lähti kello 8:30 ja saapui Helsinkiin tuntia myöhemmin. Jatkolento Düsseldorfiin lähti kello 15:30. Tämän väliajan, tylsistymistä vältellen join olutta ja katsoin hiihtojen sprinttikisoja. Serkkupoikani Janne ja hänen vaimoehdokkaansa olivat lähdössä Kiinaan ja tulivat morjestamaan ohimennen. Joimme tietysti muutamat oluet katsellessamme ihmisten kirjoa heidän kiirehtiessään portilta toiselle.
Ai niin, tämän matkan tarkoitus oli kokonaan jäädä kertomatta. Tarkoituksena oli lähteä kaverini ”Pojan” kanssa hakemaan autot Saksasta. Tämän kertaiseksi kohteeksi valitsemani auto oli Audi A6 2.5TDi farmari mahdollisimman monilla herkuilla. Pojalla kohde oli Audi TT. Värillä ei ollut väliä, kunhan se oli musta. Pojalla kuitenkin osoittautui hankaluuksia rahoituksen järjestämisessä, mikä taas aiheutti viivytyksen lentojen ja lauttojen varailuun. En tiedä olikos tämä viivytys alku matkani huonolle onnelle? Vaiko ne beiget sukat?
Päätin kuitenkin lähteä reissuun yksin. Varasin lennot viime tipassa, niin hinnathan olivat tietysti tuplaantuneet. Paluumatkalle ajattelemani lautta oli tietysti täysi eikä paikkoja ollut enää saatavilla. Mutta ei kuin matkaan kohti uusia haasteita.
Düsseldorf tietysti osoittautui vääräksi paikaksi valitessani laskeutumispaikkaa mahdollisimman läheltä auton noutopaikkaa, minkä tietysti sain tietää kun lennot oli varattu ja maksettu. Vuosimallia 2001 helmiäisen harmaa priimakunnossa oleva audi kun odottelikin Itä-Saksassa Chemnitzn kaupungissa, luotettavan turkkilaisen omistuksessa olevan autokaupan pihalla. Lentoja ei tietysti voinut enää vaihtaa eikä intressejä ollut ostaa uusia lippuja, koska entiset oli jo tuplahinnalla lunastettu.
Düsseldorfiin laskeuduttuani kello 17:05 kuulin agenteilta, että ovat juuttuneet ruuhkaan ja tulevat myöhässä. Ajattelin siinä sitten juoda olutta odotellessani. Täytyy muistaa että ne Beiget sukat ahdistivat mieltäni kokoajan. Tarkkaillessani ympäristöä ettei vain Lenita Airistokin olisi ollut läsnä tutkimassa vaatetustani.
Viehättäväksi vanhaksi lestadiolais pariskunnaksi osoittautuva agentti pari saapuivat noutamaan minua viiden tunnin odotuksen jälkeen kymmeneltä illalla Düsseldorfin lentokentältä. Isäntä oli 66v ja emäntä hivenen nuorempi. Hänen ikäänsä kun herrasmiehenä en kehdannut udella. Rouva oli syntyjään suomesta joten kielimuuria ei ollut. Heidän ideanaan oli, että lähdemme ajelemaan yötä myöten Chemnitziin. Ajelisimme pikkuhiljaa ja kahvittelisimme vähän väliä. Matkaa Chemnitziin kun oli 550km ja tapaaminen oli kello 10:00 tämän luotettavan turkkilaisen autokauppiaan kanssa, joten kiirettä ei olisi. Matka Chemnitziin autobaanaa myöten osoittautui erittäin jännittäväksi. Sanan ”jännittävä” merkityksen todellisessa asussa. Heidän Volvo D5 merkkisessä autossa kun ei enää ollut takaiskareita ja pienetkin nypyt yli 100km/h vauhdissa tuntui heittävän auton poikittain kuivalla asfalttitiellä. En tiedä vaikuttiko vanhemman herran ajotaitoihin väsymys vaiko mikä, mutta välistä hänen oli vaikeaa pitää autoa kaistalla. Ajoimme baanalla sitä keskimmäistä kaistaa. Välistä kauhukahvaa puristaen katselin isojen rekkojen paripyöriä muutaman sentin päästä, välistä katsoin takaa lähestyvien autojen valoja mitkä saavuttivat meitä noin 150km/h tunnin erotus nopeudella soljuessamme heidän kaistalleen. Mehän ajoimme vain 100 km/h kun ei meillä ollut kiirettä. Kuskiksikaan en voinut tarjoutua, koska olin lipittänyt sitä kaljaa jonkun litran. Nähtävästi en kuitenkaan tarpeeksi monta, pelkotilan suuruudesta pääteltynä. Päätin jossain vaiheessa sulkea silmäni kaikelta siltä jännittävyydeltä mitä tämä kyyditys toi tullessaan, mutta muiden autojen tööttäilyt häiritsivät lepohetkeäni pahasti. Matkan jatkuessa oli suomalaisella jurolla miehellä ihmettelemistä saksalaisen lestadiolaisuuden avoimuudesta, sillä agenttiemäntä kertoi matkan jatkuessa kaikki perhesalaisuudet minulle. Varmistuakseen vielä tiedon perillemenosta ja pysyvyydestä hän kertoi nämä samat asiat viisi kertaa. Minkä jälkeen huomautin kuulleeni asiasta häneltä jo entuudestaan.
Noin 150km matkattuamme pariskunta vaihtoi kuskia, jotta mies pääsee välillä levähtelemään. Toivoin tämän tuovan myös helpotusta kauhun jäykkyydestä särkeville lihaksilleni. Mutta, kuten arvasittekin tämä odotus oli turhaa. Agenttiherran nukkuessa ja navigaattorin opastaessamme tietämme huomasin, että agenttiemäntä on ajamassa liittymän ohi mistä meidän tulisi kääntyä. Oman tyhmyydenkin joskus tajuaa vasta jälkijunassa, sillä minä todella otin ja huomautin tästä tulevasta liittymän ohiajosta. Agenttirouva otti ja vetäisi liinat kiinni keskellä autobaanaa. Minut valtasi tunne mitä ikinä ennen en ollut tuntenut, en voi antaa sille nimeä, mutta jotain lähellä sitä tietoisuutta oman elämän lopusta se oli. Pyörähdin ympäri katsomaan mikä saa olla se automerkki joka päättää tämän jännittävän maallisen retkeni, mutta ihmetyksekseni en nähnyt auton autoa takanamme. Tähän lienee syy ajankohta jolloin matkasimme. Heräsin todellisuuteen vihlovaan särkyyn oikeassa ranteessa. En ollut huomannut irrottaa otetta kauhukahvasta ennen kauhunsekaista pyörähdystäni. Pienten peruutteluiden ja saksankielisen nuhde papatuksen jälkeen pääsimme jatkamaan matkaamme oikealla autobaanalla. Agenttiherra näes myös heräsi yllättävään turvavyön kireyteen minkä tämä kyseinen jarrutus aiheutti.
Saksassa näyttävät monet autoilijat nukkuvan mieluummin autoissaan kuin hotelleissa thai matkailumajoissa. Tämän pääsin myös omakohtaisesti kokemaan kun agentit päättivät levätä hetken. Auto parkkiin ja unta palloon. Itselläni tosin olivat vielä silmät selällään saksalaisesta automatkailusta, etten todellakaan voinut edes miettiä nukkumista autossa. Siinä sitten takapenkillä katselin tunnin verran kuorsaavaa vanhaa pariskuntaa. Tämän samaisen asian pääsin vielä kokemaan uudemman kerran muutaman tunnin päästä.
Vihdoin pääsimme Chemnitziin, hyvissä ajoin ennen sovittua tapaamista. Turkkilainen autokauppias ilmoitti auton olevan korjautuksella, mutta olevan paikalle ihan heti. Tässä vaiheessa jo aiemmin kuulemani selvitys talvirenkaasta, mikä oli peltivanteella ja joka hivenen vuoti. Alkoi askarruttamaan ja aiheuttamaan levottomuutta ajatuksissani. Miksi muissa talvirenkaissa oli alumiinivanne? Miksi tämä yksi rengas oli peltivanteella? Oliko kyseessä vararengas? Nämä kysymykset esitin rehelliselle turkkilaiselle autokauppiaalle. Vastaus oli sangen yksinkertainen: Se alumiinivanne oli rikki. En edes ajatellut kysyä, että miten ja missä oli mennyt rikki vaan päätin odottaa kärsivällisesti auton saapumista. Olin vielä erikseen sanonut että talvirenkaat täytyy olla kunnossa kun lähden ajelemaan sillä jään ja lumen keskelle Suomeen. Lisäksi olimme teroittaneet ja pyytäneet kertomaan auton todellisesta kunnosta koska tulemme todella kaukaa. Ei pelkästään lentoa suomesta vaan myös ajomatkaa Düsseldorfista Chemnitziin. Tähän kaikkeen rehellinen turkkilainen autokauppias oli tuumannut auton olevan priimassa kunnossa!
Katsoin auton saapumista ja ihastelin sen upeaa väriä. Siinäpäs ne ihailut sitten taisivat olla tämän reissun osalta. Auton kuskin puoleinen keula oli ajettu jonkun yli (toivon ettei ihmisen). Etupuskurin alapuolella oli hirveän kokoinen vekki. Johtoja ja putkia roikkui konehuoneen puolelta miltei tiessä asti. Kiven iskuja keulassa ja katossa oli ainakin 300 000 ylimääriläisen kilometrin edestä. Oikea takavalo oli rikki. Kaikista oikeanpuolimainen takaperuutustutka oli jotenkin päässyt uppoamaan puskurin sisään. Vänkärin puoleinen peruutuspeili oli ottanut kunnon osumat ilmeisemmin betoniseinään. Talvirenkaat olivat slikseiksi ajetut vanhat kitkarenkaat. Auton sisälle en enää edes viitsinyt katsoa. Saatikka sitten käydä jollain koeajolla. Siinä sitä turkkilaista priimaa oli tarjolla ihan tolkusti. Tietysti olimme tehneet kirjallisen varauksen autosta, mikä periaatteessa tarkoittaa lupautumista ostamaan kyseinen kohde. Sanoin turkkilaiselle autokauppiaalle saksaksi mitä mieltä olin hänestä sekä autosta. Mikä tietysti ihmetytti itseänikin koska en puhu enkä ymmärrä saksaa pätkääkään. Suomeksi sentään sain sanotuksi agenttiemännälle, että lähdetäänpäs pois ennen kun alan puhumaan viittomakieltä tämän rehellisen turkkilaisen autokauppiaan kanssa.
Comment