Mikäpä se on Audimiesten ja naisten musiikkia?

[alpi]

[ame]www.youtube.com/watch?v=YV78vobCyIo[/ame]

Tässäpä sellainen yhtye, joka kolahti kovaa tajuntaan jo aivan nuorena poikana 90-luvun alussa nuorisodiskossa, ja iskee vielä tänäkin päivänä. Keith Flintin muistolle.

[Jusaberg]

YouTuben algoritmit ovat taas tehneet tehtävänsä.
Taisin ekan kerran kiinnittää huomiota Wage War - The River kappaleeseen Leviltä kotiutuessani. Varsin kiva ralli, jossa otetaan luulot pois heti ensimmäisillä sekunneilla ja tahti säilyy hyvänä loppuun asti.

Any Given Day on myös saanut lisää soittoaikaa tuttujen ja turvallisten yhtyeiden kustannuksella.

Ukrainalaista Jinjeriä ei tietysti voi koskaan olla hehkuttamatta liikaa liikaa liikaa. Tatiana kyllä monipuolisella äänellään pieksee kaikki genren naissolistit mennen tullen IMO.

[Wezq-Ape]

Long time, no spam. Saatanan selain hävitti tämän viestin jo kertaalleen. Otetaan tähän väliin toinen erä ja katsotaan miten käy.

Unleash the Archers on kanadalainen power-metal -poppoo. Mitään Stratovariusmaista juustokuorrutteista ilotulitusta ei kannata kuitenkaan odottaa, vaan meno on toisaalta teknisempää, mutta myös vähemmän suurieleistä. Teatraalisuus kuuluu toki lajiin, mutta tällä porukalla se pysyy kohtuuden rajoissa. Eniten genrelle tyypillisesti esiintyy laulaja Brittney Slayes, jota kuuntelee kuitenkin varsin mielellään. Itsensä haastamisesta pitävät voivat yrittää pitää jalat ja niskan paikallaan, kun The Awakening lähtee laukalle.

Gone Cosmic viihtyy puolestaa psykedelisen stonerin parissa. Tämän porukan pörisevstä äänimaisemasta erottuu myös edukseen laulaja, jonka tulkinta paranee koko ajan levyn edetessä. Joskus laulaja jopa hautaa turhankin paljon muita alleen, kuten The Deadlockilla voi kuulla, mutta muukin bändi pääsee kyllä loistamaan.

Cellar Darling on puolestaan entisten Eluveitielaisten yhtye Sveitsistä. Meno on kaukana emobändistä ja tyylilajiina folkilla maustettu progressivinen rock/metal. Tässäkin parasta on laulajatar Anna Murphy, mutta kuitenkin kokonaisuudessa hallitusti mukana. Melodiatajua on suotu koko köörille ja jokaisesta kappaleesta jää mieleen pyörimään yleensä useampi hyräiltävä pätkä, oli se sitten tuotettu äänihuulilla, kitaralla, kampiliiralla tai huilulla. The Spell on pitkä levy sulateltavaksi. Sen monipuolisista kappaleista saa hyvän läpileikkauksen esimerkiksi Drownista.

Kreikkalainen tunnelmametallitehdas Mother of Millions saa jo lähtöön muutaman pisteen nimestään ja aiemmin kehutun laulaja George Prokopioun mukana olosta. Hänen esiintymisensä on vähän vähemmän karkeaa kuin esimerkiksi Poemin edellisellä levyllä, mutta sopii tällaisenaankin tyylilajiin kuin se kuuluisa nyrkki silmään. Musiikin pohjana on paikoitellen jopa tylsähkö moderni proge, mutta mausteina kuullaan sopivasti esimerkiksi Amberilla sampleja ja Ghost in the Shellin mieleen tuovia kuoro-osuuksia.

Toinen samaa sukua, mutta eri maata edustava yhtye Sermon lähestyy modernia progea hieman tummemmalta suunnalta. Erityisesti huomiota nimettömänä pysyvän muuten levyn yksin tehneen mastermindin ohella herättää Vaderista lainatun rumpali James Stewartin suoritus. Mies on päästetty ihan eläimenä eläytymään musiikkiin ja The Drift -kappaleella läpsyttely käykin jo välillä hyvän maun rajoilla sitä kuitenkaan ylittämättä.

Seuraavaksi päästäänkin mustemman metallin pariin. Nyt pysytään tosin siellä genren helpoimmassa, melodisessa ja sinfonisessa päässä, josta jalka lipsahtaa välillä myös medodeathin puolelle. Belzebubs on JP Ahosen sarjakuva, jossa hahmoilla on samanniminen yhtye. Tämän yhtyeen musiikkia on nyt tarjolla levyllinen Gorillazin tai Dethklokin tyyliin hahmojen esittämänä. Varsinaisten soittajien henkilöllisyydestä ei siis ole varmuutta, mutta jokainen joskus Insomniumia kuullut tunnistaa kyllä ainakin laulaja/basistin välittömästi. Aivan mielellään tätä kuuntelee, bonusta tyylin kliseet huumoriksi kääntävästä musiikkivideosta.

Seuraavalla kotimaan pysäkillä odottaa massiivinen yhteenliittymä Oranssia Pazuzua ja Dark Buddha Risingia. Alun perin Roadburn-festarille tilattu, Waste of Space Orchestra -nimellä esitetty Synthesis on melko haastava ääniteos. Kummankin bändin tyyleistä ammentava jonkinlaisten eri ulottuvuuksissa elävien ihmismielelle outojen olioiden matka, joka toimii parhaiten häiriöttä kuulokkeiden kautta nautittuna ja liikaa eri ulottuvuuksia ja niiden välillä siirtymisen aiheuttamia ilmiöitä miettimättä. Aivot saa solmuun ilmankin.

Viimeiset pysäkit odottavat Ranskassa asti ja täällä alkaa olla jo aika pimeää. Creaturen Contes Funebres on ranskan kielellä esitettyä mustaan metalliin pohjautuvaa musiikkia, jossa on myös proge ja jazz-vaikutteet vahvasti läsnä. Tässä on näin pian julkaisun jälkeen vielä aivan liikaa kuvailtavaksi. Kokeile.

Maamiehensä Vous Autres taas sekoittelee mustaan sludgea. Kuulostaa yhtä herkulliselta kuin on. Tämä koskettaa ihmistä suoraan mielen synkimpiin kolkkiin tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa pahalta ja erittäin hyvältä. Erikoismaininta tässäkin rumpalille, joka hoitaa tehtävänsä minimalistisen tehokkaasti.

[TomVi]

Rammsteinen kahta uusinta tullut kuunneltua todella aktiivisesti ja sellaista Suomalaista bändiä, kuin Fear of Domination tullu käytyä katsomassa Berliinissä asti.

[Wezq-Ape]

Juhannus lähestyy ja soittolistalta puuttu kepeitä kesäillan valsseja? Ällös huoli; pirtsakoita kesäbiisejä saapuu taas ovista ja ikkunoista.

Lo-Pan on napannut nimensä yhdestä elokuvahistorian hienoimmista tuotoksista. Tyylilajina on kohtuullisen suoraviivainen aavikkotuulelta ja polteltavilta nautintoaineilta tuoksuva stoner. Riffi on vahvasti läsnä ja laulaja hoitaa hommansa varsin mallikkaasti. Subtlen kappaleista löytyy sen verran koukkuja ja yllätyksiä, ettei tyylilajille ominainen jankkaus pääse ihan liiaksi häiritsemään. Erinomaista kruisailumusiikkia.

Espanjaisella Adriftilla on jotain samaa musiikkinsa juurissa kuin edellisellä. Pörinä on kuitenkin varsin selkeästi metallisempaa ja sludge on enemmän kuin vähän läsnä. Vokalisti on puolestaan lähempänä black metal -tyyliä kärinöineen. Jossain määriin vokaaliosastosta tulee mieleen tulee The Atlas Moth, mutta kokonaisuus on monipuolisempaa. Rytmiosasto ansaitsee erikoismaininnan näissä äänikarkeloissa.

Kull kertoo olevansa barbaarimetallia, mikä on ihan hauska, mutta vähän turhan epämääräinen kuvaus. Jotain sinfonista black metallia kai tämä on. Ei kuitenkaan erityisen raskasta, vaan paikoin hyvin lähellä poweria eeppisyydessään. Lisäksi rumpalin poljento ja aika hyvin kuuluvat elektronisen puolen mausteet pitävät menon varsin vauhdikkaana ja energisenä. Kyllä tämän tahtiin kelpaa vaikka hyppelehtiä alasti juhannuksena niittyä pitkin katsomaan näkyykö siellä lammen heijastuksessa tuleva puoliso vai vain oma lärvi. Sekin kertoo toki tulevaisuudesta jotain.

Barbaarimetallista tulikin mieleen luolamiesmetalli. Sisältövaroitus levyn kannesta. Ja nimestä. Ja itse musiikista. Ei mulla muuta tähän väliin.

Australia pettää harvoin. Illyria tulee sieltä päin ja soittaa tunnelmallista metallia, joka lähentelee hyvin vahvasti Blackgaze-osastoa. Luonto on vahva osa The Carpathian Forestin fiilistä ja tunnelma onnistuukin välillä olemaan erinomaisen toimivaa. Ärjyntä on tämän levyn heikoin lenkki ja saavuttaa välillä liian 'coremaisia piirteitä. Lisäpisteitä puolestaan levyn kansikuvasta, joka on Ivan Shiskinin erittäin hienosta maalauksesta.

Warforged amerikan mantereelta tarjoilee vahvasti progressiivista mustansävyistä death metallia. Tunnelma on paksua ja vokaalit repiviä ja selkäpiitä karmivia. Metsäkuvastoissa tässäkin liikutaan, mutta paikka on painajaismainen ja epätodellinen Illyrianin puhtaaseen luontoon verrattuna. Omalla tavallaan kiehtova tämäkin.

Panzerfaust on tunnelmaltaan saman tyylinen, mutta edellistä puhtaammin black metallin edustaja. Räimeessä käsitellään sotaisampia aiheita ja ryvetään sen eri muotojen järjettömyydessä. The Day After Trinityn nimi tulee maailman ensimmäiseen ydinkokeeseen johtaneen operaation peitenimestä, eikä yhtyeellä ole sen onnistumisen vaikutuksista ihmiskunnan suuntaan kovin paljon hyvää sanottavaa.

Uudella Dreadnoughtin levyllä leikkitään tulella ja pyritään kuvaamaan sen eri muotoja metallin ilmaisukeinoilla. Tyyli on hyvin progressiivista ja tukena on myös huilua ja muuta vähän epätavanomaista toteutustapaa. Lopputulos on melko onnistunut, mutta vaatii kuulijalta keskittymistä toimiakseen.

[hopsis]

Ihan en veskuapinan verbaaliseen akrobatiaan kykene. Ompa onneksi arvostelun kohdekin koko lailla paljon yksinkertaisempaa ja suorasukaisempaa. Apulannan uusi EP soinut nyt joka päivä jossain soittokoneessa. Jos tämä soundi on lupaus tulevasta niin olen valmis reilun 20 vuoden tauon jälkeen kuuntelemaan Apulantaa ihan omasta aloitteesta vapaaehtoisesti ja ilolla. Me like kun kaikki kitarasta ja laulajasta lähtien toimii lyömäsoittimina.

[Wezq-Ape]

Jaahas, kesä alkaa olla lopuillaan, kelit viiletä ja illat hämärtyä. Sen verran iloinen tilanne, että sitä täytyy juhlistaa sopivalla äänitaiteella.

Aloittaa sopii vaikka Eternal Stormilla, joka on Espanjan suunnilla levyttänyt tuoreen albuminsa Come the Tide (tirsk). Melodeath uppoaa meikäläiselle hyvin harvoin, mutta tässä on pitkästä aika ainakin tyylilajin keskiarvoon verrattuna sen verran seesteinen ja harkittu teos, että maistuu kyllä. Jo pelkästään videolle valitut drone-kuvat kuohuvasta aallokosta jossain Espanjalaisella antiaurinkorannikolla tekevät tästä katsomisen arvoisen.

Essence of Datum on puolestaan pitkästä aikaa mielenkiintoista instrumentaalimusiikkia Valko-Venäjältä. Kiinnostavuudeltaan siis aika vastakohta saman maan mukaan nimetylle drinkille, ainakin näin laktoosi-intolerantin näkökulmasta. Laulajaa ei ehdi juuri kaipaamaan, kun soitto on tätä tasoa. Tyyliltään tämä on Death-metallin eri alalajien sekasotkua, joka onnistuu kaappaamaan mukaansa niin tehokkaasti, että nytkin pitää ihan taistella vastaan, ettei playta painettuaan kuuntele koko levyä kerralla.

Brexitin takia kohta tullimuurin takana majaileva Warcrab herätti huomion valehtelematta nimellään ja logollaan. Metalli on vakava asia. Kuoloon on tällä kertaa sekoiteltu hullun tieteentekijän pajalla geenejä sludgesta. Soundi sotaravulla onkin sludgemaisen paksu ja painostava, mutta vaikka pohjamudissa liikutaan, niin suunta on kuitenkin vahvasti eteenpäin ja tahti hyvä.

Omophagian soundi on aika toista äärimetallipäätä pyrkien paksusta ja tummasta mieluummin tiukkaan ja selkeään tech death-tyyliin. 646965 samannimiseltä albumilta on myös vaihteeksi omalla sarallaan kiinnostava tuotos. Osaltaan varmaan siksi, että tyylille ominainen soitinilotulitus on muistettu tehdä kappaleiksi, eikä keskitytty vain soitinmasturbaatioon. Sitäkin kyllä löytyy

An Isolated Mindin levy onkin sitten vähän haastavampaa kuunneltavaa sisältäen matkan mielenterveysongelmien pariin. Levylle annettu nimi I'm Losing Myself ei ole pelkästään siistiltä kuulostavaa sanahelinää, vaan kuvastaa varsin hyvin sitä, mitä tässä on yritetty saada kuulijalle välitettyä. Väliaineena toimii tunnelmallinen black metal, jota maustetaan runsain elektronisin vivahtein. Välillä ollaan ambient-maisemissa useita minuutteja kerrallaan ja lyhyempiä välitrippejä tehdään progemetalli- ja jazz-tyylillä. Mahtava reissu, joka on parhaimmillaan ruska-aikaan.

Birdflesh ottaa taas asiat vähän kevyemmin. Todistusaineistoa.

Vaihtelu kuulemma virkistää. clipping. on kai lähinnä hip-hoppia. Tiedä häntä, mutta erottuu edukseen erinomaisen teknisen ja taitavan äänihuulistin lisäksi taustoista, jotka ovat genrelle poikkeuksellisesti jonkinlaista kokeellista noisea/industrialia. Usein taustojen ja kappaleiden intensiivisyys kasvaa hienosti loppua kohden, jolloin koko suoritteesta jää varsin hyvä fiilis. Koukutus tapahtui kauhuelokuvamaisella Nothing is Safella, mutta yhtyeen parasta antia on kuitenkin Air 'em Out.

[Wezq-Ape]

Täällä taas. Syksy on alkanut ihan tosissaan ja monenlaista kuuloluiden kautta mieltä hivelevää taidetta on taas liikkeellä. Pimeneviin iltoihin löytyy vaihteeksi myös varovaisen positiivista sävyä. Ja yllättävän paljon Skandinaviaa.

Klone on siirtynyt pitkähkön uransa aikana yhä kauemmas metallista tunnelmalliseen progerockiin. Uusimmalla Le Grand Voage -levyllä kuullaan kyllä välillä karkeampaakin esiintymistä, mutta enimmäkseen äänimaailma on kirkas, kuulas, jopa pehmeä, mutta täynnä yksityiskohtia ja kuulijan mukana pitävää koukkua. Tunnelmassa on hyvin paljon samaa kuin Riversidessa, musiikkivideota myöten. Laulaja Yann Ligner on aivan loistava ja sopii tyyliin kuin mustat listat punaiseen autoon. Mitä nyt välillä ranskalainen aksentti ja äidinkielen muuksi kuin englanniksi paljastavat hassut sananvalinnat vähän puskevat esiin.

Länsinaapurin kansallisaarre, Waka wanha Opeth ("uppeth") elää ja voi hyvin siitä huolimatta, että death metallista progeen siirtymisen jälkeen ilkeät kielet ovat muutakin väittäneet. Joku olisi toki saattanut noin hurjaa tyylisuunnan vaihdosta varten perustaa vaikka uuden bändin, mutta Mikael Åkerfeldtiä ei moinen kiinnostanut. 70-luvun proge kyllä kiinnosti siinä määrin, että fanikunnan mielipiteet eivät siinä paljon painaneet. Kaikkihan herran taipumukset jo tiesivät, enkä minä ainakaan niistä mieltäni pahoittanut. Musiikki on muuttunut, mutta silti hyvää. Koska taide, niin uusi levy on julkaistu sekä englannin- että ruotsinkielisinä painoksina, joista saa kukin valita mieleisensä. Virallisessa kaanonissa levy on ruotsiksi, koska silloin Mikael on kuulemma rehellisempi teksteissään. Hankala sanoa, koska ei kouluruotsilla pysy vielä parin kuuntelun jälkeen perässä. Costin Chioreanu on ilmeisesti kuuminta hottia tällä hetkellä musiikkivideoiden saralla. Tyypin tuotoksia nähtiin aiemmin Cellar Darlingin kappaleissa.

Borknagar sai alkunsa, kun norjalaiset kirkonpolttajat halusivat perustaa yhtyeen, jossa pääsisivät toteuttamaan myös melodisempaa puoltaan. Historia kuuluu läpi hyvällä tavalla, mutta tyyli on lähempänä progressiivista metallia ja enimmäkseen pitäydytään etenkin Vintersorgin pois jäätyä puhtaissa lauluissa. Laulupuolta hoitavat nykyisellään ICS Vortex (liki paras taiteilijanimi ikinä) ja Lars Nedland ja jälki on hemmetin hienoa. Kappaleet toistavat itseään välillä ehkä hieman puutumisen rajamaille, mutta onhan Up North ainakin niin komeaa kuultavaa, ettei tähän ihan heti kyllästy. Pohjoinen on kylmä ja karu, mutta silleen hyvällä tavalla. Arvatkaas huvikseen kuka on animoinut musiikkivideon.

Cult of Lunan matkassa palataan Ruotsiin. A Dawn to Fear on yhtyeen tuorein E-tronin painoinen kasa post-metallia, jossa jylhät melodiat ja kolmen kitaristin voimalla painostettu tunnelma lyövät kättä kuulijaan korvalehtien päällä koskettimien lisätessä vielä oman paineensa takaraivoon. Laulajan ulosanti on jokseenkin monotonista hardcore-huutoa, mutta toimii tässä yhteydessä varsin hyvin, kun siihen suhtautuu Meshuggah-tyylisesti omana instrumenttinaan perinteisen lauluroolin sijaan. Videokin on pitkästä aikaa ihan videokuvattu animaation sijasta.

White Wardia tuli kehuttua joskus aiemmin ja nyt Ukrainalaisilta on saatu uusi levy nautittavaksi. Love Exchange Failure on jonkinlainen noir-tutkimusmatka kylmään kaupunkiin, jossa ihmiset eivät osaa/jaksa/halua enää ymmärtää toisiaan. Tunnelmat rakennetaan huolella, saksofoni soi ja metalli on mustaa. Tämä vaatii paneutumista ja ajan varaamista koko tuotokselle kerrallaan. Toisessa päässä levyä kuullaan savuista ja viskistä naislaulajaa ja kevyempää musisointia ja toisaalla taas kiihdytellään ihan kunnolla kypsyttelyn jälkeen. Melkein toivoisin yhtyeen tekevän seuraavaksi vielä enemmän Surfaces and Depths -tyylisen levyn.

Fvneral Fvkk on ansainnut jonkinlaisen mitalin ehkä maalimanhistorian typerimmästä yhtyeen nimestä. Vastoin nimen luomia odotuksia tämä olikin ihan menevää doomia. Siis luihin ja ytimiin ja sieluun menevää; eikä muuten jätä poistuessaan paikkoja yhtään parempaan kuntoon kuin tullessaan. Tahti on rauhallinen, riffikynä terävä ja papit pahoja. Pitikö näissä olla jotain positiivistakin mukana? Hups.

Chelsea Wolfe on rapakon toiselta puolelta ja tykkää tehdä melko omalaatuista gootti/folk -musiikkia. Aiemmin en ole hirveästi lämmennyt, mutta Be All Things vei mukanaan, vaikka olenkin melko varma, että kertosäkeen laulumelodia on lainattu jostain toisaalta. Tähän olisin kelpuuttanut mieluummin Costin Chioreanua mieluummin kuin mm. sängyllä tikarin kanssa poseeraavaa draamakuningatarta. Levyltä löytyi muutakin hyvää.

Holy Fuck on sitten sitä jotain muuta. Tykästyin joskus vuosia sitten yhtyeen hieman erikoiseen äänituotantoarsenaaliin ja meininkiin. Ei yhtään haitannut että kappaleet oli hyviä. Ja yhden musiikkivideolla oli kissoja (ei animoituja). Uusi kappale Luxe pääsi yllättämään puskista ja tämähän on edelleen varsin toimivaa.

[Wezq-Ape]

Kylläpä on kiva kun päivä lyhenee ja mustat ajatukset saa rauhassa vaellella mustissa maisemissa mustien lintujen heilutellessa mustia siipiään mustalla taivaalla. Mustaa musiikkiakin on tarjolla. No ei pelkkää mustaa; vähän huijasin ja sekoittelin folkkia, kasarineonia ja epilepsiamusiikkivalopilkkuja sekaan.

The Drowningin death/doom on vallan mainio matkakaveri pimeyteen. Tässä on tarjolla verrattaen dynaamista synkistelyä, jossa vietetään paljon aikaa hautajaistahdeissa, mutta toisaalta muistetaan myös kiristää välillä tahtia, jottei pääse liikaa puuduttamaan. Riffit purevat varsin mainiosti; hyvänä esimerkkinä noin puolivälissä In Cold Earthia, ja uudestaan noin 3/4 kohdalla, kun alun rauhallisemmasta osasta poiketen tarjotaan vähän enemmän kaasua koneelle. Prometheus Blinded on vuorostaan koko kestoltaan vähän kiukkuisempaa ja menevämpää riffitulitusta. Uskomattoman hyvin toimivaa (muttei hyvää) fiilistä on tarjolla koko The Radiant Dark levyn mitalla.

Shadow Limbin Burn Scar herättää hyvin vahvoja Mastodon-fiiliksiä. Tämä on siis jotain modernihkoa stonermetallia vahvoilla sludge- ja progejuurilla. Mukana monenlaista lainausta mm. Neurosikselta ja välillä vähän merisairasta fiiliistä jostain Giant Squidin suunnalta. Kaikenlaisten massiivisten muinaisten eläinten lainaamisesta huolimatta yhdistelmä ei ole häiritsevällä tavalla esikuviensa kuuloinen ja ennen kaikkea kappaleet on huolella rakennettu ja taidolla äänitetty. Pisteet kuuluvasta bassosta, joka saa välillä vähän enemmänkin roolia. Ja kansikuvasta.

Aiemmin tuli esitettyä toivetta, että White Ward sukeltaisi syvemmälle Surfaces and Depths -kappaleensa maisemiin. Aika pian sen jälkeen tulikin puskista vastaan Romanialainen Katharos XIII ja levynsä Palindrome, joka täytti ne toiveet. Tarjolla on jazz-doom-outoilua hyvin maltillisin mustin maustein. Sopii pimeneviin iltoihin kuin rotorit Audiin ja suorastaan hivelee jotain hämärää kohtaa aivoista hieman nyrjähtäneellä tunnelmallaan. Ainakin aina silloin, kun paksulla romanialaisella aksentilla siunattu herrasmies ei avaa suutaan puhuakseen; nämä hetket ovat onneksi aika pieniä koko levyn kestoa ajatellen.

The Great Old Ones esittää mustia virsiä suurille muinaisille sellaisella paatoksella, että heikompia hirvittää. Ja niitä heikompia ovat tässä yhtälössä kaikki paitsi ne suuret muinaiset. Muuan arvostelija virnuili, että levy sisältää noin viisi riffiä, mutta en ihan mene allekirjoittamaan moista. Niitä on ainakin kuusi ja tällaisella atmoblack-tyylisellä tuotoksella tietty määrä toistoa sallittakoon, varsinkin kun kaikki kuitenkin palvelee kokonaisuutta, joka vetää kuuntelijan hiljaiseksi. Tunne planeettoja nielevien kokoluokkaan kuuluvien ihmisjärjelle käsittämättömien universumin asukkaiden läsnäolosta on saatu kohtuullisen vakuuttavasti äänitettyä.

Tässä univaikeuksien kanssa taistellessa löytyi viimein myös päivästä, tai siis aamuyöstä, aikaa perehtyä Bell Witchin Mirror Reaperiin. Ihan helpolla ei tahdo musiikin suurkuluttajallakaan löytyä sopivaa reikää 83 minuutin mittaiselle yhdessä osassa esitettävälle levylle. No nyt löytyi kiitos kortisonikuurin. Tässä on kyseessä varsin hidastempoinen funeral doom. Joukosta on yksi poissa ja ystävät päättivät sitten tehdä varsin jykevän ääniaaltomuistolaatan. Ei ole helppoa kuunneltavaa, mutta voi hyvä helvetti, että toimii hyvin. Raskaan polun päässä on tarjolla mukana kulkeneille katarsis, jota on hankala kuvailla.

Uutta Wilderunia olisi myös tarjolla. Wilderun on vähän vähemmän synkeä poppoo, jonka eeppinen melodeath/folk/proge/jne -yhdistelmä ei päästä kuulijaansa helpolla. Ensimmäinen kappale ottaa jo luuloja pois 14 minuutin ja 32 sekunnin kestollaan. Kappaleissa on osia vaikka muille jakaa, säröä, murinaa, akustista, puhdasta laulua ja perinteisten bändisoittimien lisäksi orkesteri taustatukena. Orkesterin mukana oloa ei pidä sekoittaa Nightwishiin tai vastaavaan sinfoniametalliin, jossa jousien äänivallit runnovat fiilistä väkisin kurkusta alas, vaan tällä kertaa lisäsoittimia käytetään enimmäkseen kohtuullisen hyvällä maulla. Sen verran vähän tähän on tullut vielä perehdyttyä, ettei mitään kovin tiukkaa analyysiä ole tarjolla, mutta tykkään kovasti.

Vähän kevyemmällä osastolla löytyy Voyager, joka on päättänyt sukeltaa tuoreella levyllään aiempaa syvemmälle kasarisyntikkamaailmaan. Kasariestetiikka alkaa olla jo pikkuhiljaa käsitelty (kaikki siellä kehitelty ei kestä aikaa yhtä hyvin kuin Quattro). Tuotos on kuitenkin edelleen lähinnä mordernia progea ja energia ja melodiat tarttuvia, joten liian negatiivinen tätä kuunnellessa ei pysty olemaan.

Ainiin ja se epilepsiamusiikki. Drum'n'bassia ja breakbeatia ja jotain dubsteppiin viittavaa. Ei liity nimestään huolimatta kotimaisen elokuvaviihteen klassikkoteokseen.

[Wezq-Ape]

Synkkyys on ilomme, mutta valitettavasti se on aloitanut jokavuotisen väistöliikkeen valon edestä. Päivät senkun pitenee, vaikka talvi ei ole vielä edes alkanut. Lumen sijasta vuodenvaihteessa musiikkijulkaisut syyti taas semmoisen määrän "vuoden parhaat" -listoja kahlattavaksi, että koko ajan saa olla työntämässä jotain uutta ja jännää korviin kuuloluita kalistelemaan.

Obsidian Tide on jokseenkin perinteistä progemetallia sieltä vähän kevyemmältä laidalta. Toolmaisia rytmejä ja kieroja riffejä, enimmäkseen puhtaita lauluja ja runsaasti melodioita, välisoittoja ja vähän vähemmän perinteisiä kappalerakenteita. Tai no, lajityypille ominaisia ja jokseenkin siis perinteisiä. Enihuu, varsin miellyttävää kuunneltavaa.

Daxma on puolestaan tehnyt lyhyen tarjonnan doomilaaksosta peräisin olevaa fiilistelyä viululla maustettuna. Pirtsakasti nimetyltä Ruins Upon Ruins -EP:ltä löytyy kaksi vähän yli 10 minuuttista kappaletta, joilla päästään ensin syvälle eksistentialistiseen tuskaan Minima Moralian kautta ja sitten saadaan nauttia kolminkertaiseen mittaan doom-suodattimen kautta venäytetty versio alun perin Stevie Nicksin säveltämästä Landslidesta. Kuulostaa paremmalta kuin kuulostaa.

Dark Souls -pelisarjan tarina sopii metallimusiikkiin melkoisen mainiosti. Näistä tarinoista ammentaa myös Firelink The Inveterate Fire -levyllään. Pelisarjan tuntemus on varmasti eduksi, mutta tämä on ennenkaikkea varsin mainiota musiikkia. Pohjiltaan tämä lienee lähimpänä melodista black metallia, mutta genrelle tyypillisen jatkuvan paahtamisen sijaan on ymmärretty antaa kappaleille enemmän kasvumahdollisuuksia. Melko mahtavaa, että kaksi tyyppiä pystyy makuuhuonestudiossa äänittämään jotain näin hienoa, joka ei kuulosta klassiselta "C-kasettimankka recordilla naapurihuoneessa"-tyylin bläkkikseltä.

Misþyrming on Islannista ja kuulostaa erittäin islantilaiselta. En ole kovin syvälle tuon saarivaltion musiikkikulttuuriin koskaan päässyt, vaikka määrästä päätellen jokainen sen asukas soittaa ainakin kahdessa black metal -bändissä. Ísland, Steingelda Krummaskuðissa on ajoittain sen verranvastustamaton groove, että sille ei voinut sanoa ei. Virallisten sanoitusten mukaan tuo muuten kääntyy "Islanti, kastroitu jätekasa" mutta google translatella "Islanti, pyramidimuruja". Joka tapauksessa Islannissa ei ilmeisesti ole kaikki ihan hyvin.

Rapakon takana ei mene sen paremmin. Abigail Williamsilta on nimestä huolimatta turha odottaa heleää naislaulajaa. Nimi näihin härkäbileisiin on otettu toiselta tenavista, jotka syyttämällä alkuperäiskansaan kuulunutta lastenhoitajaa noidaksi saivat aikaan niinkin viattoman tapahtumaketjun kuin Salemin noitavainot. Black metallia kai tämäkin, mutta sieltä tunnelmallisemmasta ja melodisemmasta päästä. Jossain noin neljän minuutin paikkeilla I Will Departia iskee varsin maukas groovaava riffi ja vähän myöhemmin jostain syystä allekirjoittaneen korvaa erityisen hivelevä muunnos siitä äänihuulilla. Toimivan musiikin lisäksi plussaa vaikuttavasta kansitaiteesta, joka on alan yhtyeiden suosiman isoihin huppupäihin ja pieniin ihmisiin erikoistuneen Mariusz Lewandowskin käsialaa.

Schammaschin outoilumetallissa vietetään paljon aikaa edellisen kanssa samoilla linjoilla, mutta sekaan mahtuu myös outoiluruuvit kaakkoon kääntävä aikamatka jonnekin 80-luvun goottimeininkiin, mukana reipas annos Joy Divisionia. A Paradigm of Beauty on ehdottomasti uusimman levyn hienoin veisu.

Talven synkeimpään aikaan tuli sopivasti levyllinen Cattle Decapitatonia. Tässä on varsin hauska yhtye, jonka militanttivegaaniasenne oli varsin passeli siihen ajankohtaan. Noin jokaisessa kappaleessa toivotaan jonkinlaista loppua ihmiskunnalle, jotta eläimet saisivat olla rauhassa. Tämän ympärillä vellovia keskusteluja seuratessa on ollut hienoa havaita, miten sellaisetkin ihmiset, jotka kuuntelevat mielellään jos jonkilaista teurastuksesta, murhasta ja mielenterveysongelmista kertovaa musiikkia pitävät vegaanimetallia jo ajatuksena niimpal kauheana, että täytyy jättää sellainen roska kuuntelematta. Bring Back the Plague indeed. Tämän yhtyeen sydämenä sykkii ehdottomasti laulaja Travis Ryan, jonka enemmän ja vähemmän hymyilyttävä ja kuvottava äänenkäyttö on hienointa ja kauheinta vähään aikaan.

Eläinten valtaannoususta puheen ollen; Litterbox Massacre on kissojen valtaannousun ilosanomaa juhlistava brutal death metal/slam-yhtye, jonka tuorein EP Welcome to the Scratching Post on myös varsin hauskaa kuunneltavaa. Karvisen elämänohjeilla alkava nimikappale on aika hieno, mutta jokainen kissanomistaja voinee samaistua myös Force Fed Hairballs, My Bowl's Half Empty tai Rug Defiler -nimisiin kappaleisiin.

Rytmisessä äänihuulistelussa täytyy aina olla jotain erikoista, että se ylittää mielenkiintokynnyksen. Billy Woodsin kohdalla tämä tapahtuu tietysti taitavan äänenkäytön lisäksi vähän erikoisemmilla taustoilla. Taustat ovat monin paikoin hyvin minimalistista, mutta aina vähän epävireisiä ja kieroja tavalla, joka saa väkisinkin virnettä suupieleen.

Bonuksena huomattavan rehellinen lyriikkavideo.

[Wezq-Ape]

Metaanihuuruissa ajaminen ilmeisesti pistää ihmisen päätä sekaisin sen verran, että soittolistallekin eksyy vaihteeksi jotain uutta. Pierukaasuissa pyörimisen lisäksi kirkastuneilla päivillä lie toki oma vaikutuksensa muuttuvaan mielialaan, mutta onneksi idästä nousee auringon lisäksi vähän mustia pilviä korvien ratoksi.

Deathwhite on kuitenkin kaukaa auringonlaskun puolelta tuleva aiemmin jo mainittu yhtye, joka mennee jonnekin Katatonia/Sentenced-akselille kappaleesta riippuen. Paksua riffia, melankolista melodiaa ja hartaat tunnelmat. Edellisen levyn laatu on säilytetty, mutta lauluosasto kaipaisi ehkä vähän enemmän vaihtelua. Nimettömällä laulajahepulla on kyllä hieno ääni, joka toimii esimerkiksi Plague of Virtuella varsin hyvin, mutta koko levn mittaisena alkaa hieman puuduttaa. Siitä huolimatta varsin kivaa kuunneltavaa edelleen.

Disillusion on pitkän linjan saksalainen orkesteri, joka tykkää esiintyä jossain melodeathin ja progemetallin puolivälinkrouvissa. Puhelaulut eivät juuri innosta, mutta kun kappalerakenteisiin on perehdytty perinteisellä saksalaisella premiummallin pieteetillä, niin lopputulos on pienistä omituisista ominaisuuksista huolimatta erittäin miellyttävä.

Marrasmieli on kotimainen jonkinnäköistä pakanallista tunnelmablakckmetallia harrastava yhtye. Yhtyeenä tuoreehko, mutta soittajien kokemus kuuluu selkeästi läpi. Koko levyllinen tätä käy varsinkin laulun osalta vähän raskaaksi, mutta yksittäisenä kappaleena merellinen Aallot hanureineen ja liplattavine sampleineen iskee kyllä niin syvälle ja kovaa rannikolla kasvaneeseen, että oksat pois. Vähäsuolaisen ja vähän saasteisen itämeren voi melkein maistaa kuunnellessaan.

Raphael Weinroth-Browne on sellisti ja tekee sellollaan sellomusiikkia. Apocalypticaan tätä ei kannata sekoittaa, vaikka näissä kappaleissa kuuluu kyllä jossain määrin henkilön historia metallimusiikin parissa. Valittu soitin saa silti olla kuitenkin selkeästi enemmän omassa elementissään eikä sitä kuristeta kuriositeetiksi kummallisen kuuloisen sähkökitaran rooliin. Tämä kappale on tämän postauksen pisin kirjoitettava, koska kappale From Within soi taustalla kolme kertaa ja kirjoittaminen tapahtuu kappaleissa näpyttelijän jäädessä välillä tuijottamaan suu auki videolla näkyviä syksyisiä metsämaisemia ja kuuntelemaan.

Ainsophin Home teki aika lähtemättömän vaikutelman alussa. Kitara soi ensin pelkästään oikeassa korvassa ja muiden osien mukaan tullessa siirtymä stereomaailmaan sai aikaan ihan kunnon puistatuskohtauksen. Vähän jännään äänimaailmaan tottuu kyllä nopeasti eikä tämä suinkaan huonoa ole. Soppaan on sekoitettu vähän black metallia, kaikenlaisia aineksia post-etuliitteellä, progea ja ties mitä. Pidän hieman hiomattomasta tunnelmasta ja koukeroisista kappaleista.

Nyt sitten se katse kohti itää. Ningen Isu on ilmeisesti tehnyt musiikkiaan noin 20 vuotta ja päätyi tässä viime aikoina jonkun youtube-algoritmin oikkujen kautta kohtuullisen laajan länsimaisen yleisön korviin. Herättää ihmisissä huvitusta soittajien iän, pukeutumisen ja basistin ansiosta; tämän bassotaiteilijan bass facet on nimittäin vertaansa vailla. Musiikki on ulkonäkötekijöiden lisäksi varsin kohdallaan. Kitaristi osaa riffinsä ja basistilla on virneiden lisäksi groove hemmetin hyvin hallussa. Lisäksi japanilaiseen tyyliin basso kuulostaa erinomaiselta ja erottuu äänimassasta erittäin hyvin. Tyyliltään tämä lienee lähinnä hard rockia ja varsin vakuuttavaa sellaista.

殒煞 Vengeful Spectre on puolestaan Kiinasta, eikä toivottavasti ole edellisen vastapainoksi työleirillä lapsien tekemää. Kiinasta voisi veistellä kaikenlaista hassua, mutta isoveli valvonee myös foorumilla paljonko tälle lätinälle haaskataan serveritilaa. Eespäin siis ennenkuin puoluetoimisto päättää laittaa uudelleenkoulutukseen. Kaikkien kyseisestä maasta syntyvien mielleyhtymien pohjalla vähiten todennäköisenä on ajatus black metallista. Tässä sitä kuitenkin on, se on varsin toimivaa ja sisältää maalle ominaisia mausteita paikallisten soittimien muodossa.

Paikallisista mausteista, mutta ilman mustaa metallia tuli mieleen The Hu. Tämä lienee jo ~kaikille tuttu, mutta jos ei ole, niin kuuntelemaan. Mongolialainen kurkkulaulanta, perinnesoittimet, nykyaikainen poljento ja tarttuvat melodiat piristävät vähän mustempaakin talvea. Hu are you?

[Hervast]

Välillä näitäkin legendoja kuunneltava, todellista hengennostatusmusiikkia https://www.youtube.com/watch?v=Ybs59DTTlVU

Tässä piisissä pääsee poikabändin muutkin jäsenet ääneen https://www.youtube.com/watch?v=S4Omtt1xC-o


Lindemannin keikka tuli käytyä katsomassa, levyllä hienoja piisejä kuten tämä synkistely: https://www.youtube.com/watch?v=lZNb0E4vB5Y

[Wezq-Ape]

Tuolla aiemmin esitetty toive Bring Back the Plague tuli vissiin tehtyä tähdenlennon aikaan. Sovitaan, että otan sen takaisin seuraavan tähdenlennon aikana. Sitä odotellessa muutama uusi artisti, jotka ei toivon mukaan jää tähdenlennoiksi. Eristäytymismusiikkia!

Afterbirthista on hyvä aloittaa, vaikka nimi jälkeisiin viittaakin. Tämä on vähän sellainen päänraaputusbändi. Kovasti progeilevaa death metallia, jossa on kerroksia ja sisältöä aivan loistavasti, mutta kakun päälle pursotetaan kermavaahdon sijasta jotain paljon kuvottavampaa laulajan toimesta. Brutaalin death metallin puolelta haetaan toki vaikutteita muutenkin, mutta komea scifitarina kärsii kyllä tästä röyhtäilymallin laulannasta, joka on vielä miksattu peittämään vähän turhan paljon alleen. Levyn parasta antia ovatkin muutamat instrumentaalivälisoitot, mutta elättelen vielä toiveita, että pääsen noista löysistä pierutyynyäänistä yli, koska kaikki muu olisi kerrassaan loistavaa.

The Medea Project heittää kehään jonkinlaista goottilaisvaikutteista doomia, jossa tietty teatraalinen synkkyys lyö kättä doomiriffittelyn kanssa. Lauluosastoa hoitaa kaksi eri henkilöä ja vaihtelu on kyllä aika piristävää, vaihdellen death metal-ärjynnästä sludgemaiseen särötettyyn huutoon. Groove on hyvä ja varsinkin To Know Us Is To Fear Usilla basso soi erinomaisen hyvin läpi; ei kovin syvältä, mutta paksusti. Aivan koko levyn mitalla ei projekti pääse maaliinsa, mutta paljon enemmän tässä on hyvää kuin huonoa, ja ennen kaikkea raakaa, hiomatonta karismaa.

Päivän pohdiskelevammalle osastolle vielä kylkiäiseksi Sweven ja The Eternal Resonance. Tämä on myös varsin mielenkiintoinen progressiivisempi teos. Kitarat pyörivät death metallin ja 70-lukulaisen soundin välillä, riffit kehittyvät ja muuntuvat jatkuvasti hakien tukea välillä toisistaan, heittäen taas harmoniat mäkeen vaellellakseen etäämmälle palatakseen taas vähän erilaiseen yhteyteen. Levottomuus ei kuitenkaan ole kuvauksesta huolimatta päivän pohdiskelevan osaston päivän sana, vaan paletti pysyy kaikesta huolimatta kasassa ja jonkinlainen teema ja kehitys kappaleissa läsnä. Laulaja ei tässäkään ole ehkä ihan täysin tilanteen tasalla, mutta sopii tiukempiin rypistyksiin kyllä tiukempiin rypistyksiin vallan mainiosti.

Vredehammer soveltuu eristäytymisharjoitteissa siihen kohti päivää, kun pitää saada etätöitä tai muuta järkevää tehtyä. Tyylinä on jonkinlainen mustan ja kuolon hybridi, jossa ei range akuista lopu, vaan täydet tehot on koko ajan käytössä. Tyylilajille yllättävän tarttuvan riffittelyn seasta nousee välillä syntikka, joka on viritetty semiretroksi menemättä kuitenkaan sinne jo vähän tylsäksi käyneelle kasariosastolle. Syntikka saisi ehkä kuulua enemmänkin, mutta toisaalta se hoitaa tällä tavalla roolinsa kappaleiden rikastajana tehokkaammin, vaihtelemalla äänenvoimakkuutta ja sijaintia äänivallissa ja nousemalla aina välillä pulputen pinnalle.

Siihen samaan kohti päivää voi heittää virtalähteeksi myös Niten. Tästä on hankala juuri kehitellä pitkiä tarinoita. Black 'n' roll on hyvin pitkälti sitä mitä nimi antaa ymmärtää. Menevää ja tavallista mustempaa riffittelyä.

Kvaenin Funeral Pyre pistää myös vauhtia sohvaperunaan. Melodisempi,melodeathia lähentelevä ote ja hautajaisrovion polttavat liekit perseen alla pistävät väkisinkin vähintään jalan heilumaan. Tässäkään ei juuri vauhtia puutu, soolokitara pistää jatkuvasti entistä tarttuvampaa melodiaa kehiin ja no, liekkeihin vaan.

Hautajaisista puheen ollen, Drown on puolestaan niitä artisteja, joilla ei ole kiire, ja jotka eivät suunnittele kappaleita nykyajan keskittymisrajoitteisisia korvalla pitäen. Funeral doom ei toki koskaan ole varsinaisesti hissimusiikkia ollut, eikä siinä lajissa tällainen reilu 40 minuuttinen, kaksi kappaletta sisältävä levytys ole mitenkään kulmakarvoja nostattavan poikkeavaa. Drown vie pinnan alle, syvälle, syvälle, syvemmälle, huikean kansikuvansa tunnelmiin jonnekkin Mariaanien haudan suunnalle. Pinta-aallot ovat keinutuksessa läsnä, mutta muuttuvat pidemmän päälle syvempien virtojen huojunnaksi, jonka keskellä ei enää kysellä kiinnostaisiko matkaan lähteneellä liikkua mukana. Perinteisten musertavien kitaroiden lisäksi seassa on jousisoittimia ja syvää, rauhallisesti liikkuvaa, tyyliin sopivaa murinaa. Paras kuitenkin olla miettimättä liikaa, pistää kuulokkeet korville ja antaa merivirran viedä.

Huntsmen hoitaa myös homman pitkän kaavan mukaan. Ei niinkään yksittäisten kappaleiden kanssa, mutta koko albumi on melko mittava ja paikoin harhaileva teos. Tyylinä vähän americanaa soppaan sekoitteleva sludge/doom. Paksua säröä, puhtaat laulut, jossa laulajien äänet sekoittuvat, välillä sooloillen puhtaammin tai ärjymmin. Ride Outilla paketti on aika hyvin kasassa, mutta välillä harhailua voisi olla kokonaisuudessaan vähemmänkin. Harharetkistä toisaalta syntyy usein parhaat tarinat, ja tämäkin matka on tekemisen arvoinen.

Vähän samanlaisissa tunnelmissa, mutta erilaisin matkantekovälinein kulkee Mitochondrial Sun, jonka takana oleva Niklas Sundin hoitaa myös pestiä Dark Tranquilityssä. Sooloprojektin tunnelmat ovat varsin metallisävytteiset, mutta tyylilaji on sekoitus ambientia, klassisia instrumenttejä ja konemusiikin tyylilajeja. Celestial Animal on tällä parasta antia, kehitellen melankolista melodiaansa hissukseen jousisoittimin, kunnes kappaleen puolivälissä laitetaan konemusiikista toisenlainen vaihde silmään ja kaasutellaan loppuun. Kappaleen seuraksi valitut satunnaisen oloiset videopätkät tuntuvat aiheesta toiseen hyppiviltä, mutta silti kuuluvan juuri tähän.

Myrkur teki vaihteeksi vähän puhtaamman folk-levytyksen ja äänitti kasan skandinaavisia kansanlauluja. Nämä liimaavat kyllä penkkiin varsin tehokkaasti kuuntelemaan ja katselemaan maisemia.

Uutta Igorrria ois kohtapuoliin tulossa, ensimmäinen video lupaa hyvää.

[Wezq-Ape]

Long time no see, long time no AC/DC.

Australian kolmen soinnun ihmettä ei tällä(kään) kertaa soittolistalle mahdu, mutta samasta maasta Rebel Wizard kyllä. Edellisellä levyllä tämä yhden hengen ihme herätti mielenkiinnon ihan rehellisesti nimeämällä yhden kappaleen "Drunk on the Wizdom of Unicorn Semen". Ei kai tällaista voi olla vastustamatta. Myrkkykengurumaan pimein velho Bob Nekrasov vääntää edelleen omaa tavaramerkkisoundiaan, jossa yhdistyy varsin vauhdikas jopa perinnehevistä ja NWOBHM-puolelta lainaava riffittely ja aivan käsittämättömän ylisärötetty laulaminen, josta ei ota juuri mitään tolkkua. Biisien nimissä ei päästä ihan samalle tasolle ja rummut jäävät vähän tylsiksi kaiken muun ollessa ihan eri tasolla, mutta annettakoon pienet kauneusvirheet anteeksi.

Biisien nimistä puheen ollen; hankala on myöskään vastustaa, kun vastaan tulee kappale nimeltään Ripped off Face II: The Cape of Faces. Tämä timanttisesti nimetty äänitaideteos löytyy The Beast of Nodin pari vuotta sitten julkaistulta Vampira: Disciple of Chaos -levyltä, joka sisältää erittäin vakavamielisillä sanoituksilla varustettua teknistä death metallia, joka heiluu jossain brutaalimman ja progemman ilmaisun välimaastoissa. Ärrinmurrin.

Nimeämisestä edelleen puheen ollen, koska sille linjalle lähdettiin: Pile of Priests tai kotimaisittain Pino Pappeja. Ihmiset osaa joskus olla mahtavia. Tämäkin orkesteri kaivelee yhtyeen mukaan nimetyllä levyllä death metallin arkistoista innoitusta; hyvin paljon onneksi sieltä ison D:n kohdalta. Deathista muistuttaa teknisyyden ja progressiivisuuden lisäksi basso-osasto, josta tulee Steve DiGiorgio ja muut alan gurut vahvasti mieleen. Matala, mutta erottuva ja eläväinen basso on aina plussaa. Muukin bändi hoitaa tonttinsa vähintään hyvin ja kappaleet ovat ihan oikeasti mielenkiintoisia.

Josko sitten suunta kreikkaan ja vähän tylsempiin nimiin. Eipä sillä, Hail Spirit Noir on aivan toimiva sekin, mutta ei ihan vedä edellisille vertoja. Tämä bändi aloitti uransa enemmän mustan metallin ja jazzin sekoitteena ja on siitä levy levyltä lähentynyt progea. Black metal ei enää juuri tuoreimmalla kuulu ja jazzkin on sivuosassa. Jokainen levy on enemmän tai vähemmän kuuntelemisen arvoinen, mutta tämä uusin on ehkä helpoin kasarivaikutteinen syntikoineen. Lainaan on myös otettu yhdelle kappaleelle aiemmin mainitusta Borknagarista tuttu Lars Nedland ja yhtyeiden lähestymistapa kuulostaa yhteistyöstä siittyneellä Crossroadsilla tavallistakin läheisemmältä. Kokonaisuudessaan levy on erittäin monikerroksista ja verrattaen kevyttä kuunneltavaa vähän hiljaisempiin hetkiin.

Hiljaisista hetkistä vuorostaan päästään hyvinkin lyhyellä aasinsillalla Bell Witchiin. Bell Witchin edellinen levy osui ja upposi niin hyvin, että kansitaiteena toimineesta Mariusz Lewandowskin maalauksesta The Essence of Freedom tehty printti koristaa nyt yli metrin leveänä olohuonetta. Jo sillä levyllä matkassa ollut Aerial Ruin -nimellä työskentelevä herrasmies on otettu tiiviimmäksi osaksi uutta Stygian Bough volume 1 -levyä. Aerial Ruin tuo mukanaan folkahtavan kitaran ja puhtaat laulut, Bell Witch murskaavan särötetyn basson ja rummut. Näiden kahden dynamiikkaa tutkiskellaan taas pitkän kaavan mukaan. Niin pitkän, että levyn alussa otetaan heti luulot pois liki 20-minuuttisella The Bastard Windilla. Puhdas kitara ja kevyesti säestävä säröttämätön basso vaeltelevat tuulessa ensimmäiset neljä minuuttia, minkä jälkeen otetaan vasta ensimmäisen kerran rummut ja raskaampi bassosoundi kehiin. Yhtyeellä lisukkeineen on edelleen varsin hyvin hallussa näiden pitkien kappaleiden rytmitys niin, että herkemmät ja murskaavammat hetket tanssivat hidasta tanssiaan siten, että pitkissäkään pätkissä aika ei käy pitkäksi. Sitä ei käy kyllä kiistäminen että tätä herkkua ei oikein voi kuunnella missä ja milloin sattuu, vaan sitä on paras säästellä sopiviin hetkiin, jolloin ei ole kiire ja mielentila sopii verkkaisempaan menoon.

Jos tarvii mieluummin kiihdytellä, niin kotimainen Haapoja sopii paremmin tilanteeseen. Jotain black 'n' rollin tyylistä menoa tässä haetaan. Laulaja ärisee ja soundit ovat mustat, mutta riffit vauhdikkaita ja groove hyvä. Sopii kesäiltaan kuin raato maahan.

Hieman oudommalle osastolle uusi Creature. Ranskan outolintu on virittänyt uusimmalla Ex Cathedra -levyllään jopa edelliseen verrattuna viserrykseensä kummia kaikuja. Jonkinlainen hyvin progressiivinen black metal tässä edelleen on pohjalla, mutta huomattavasti enemmän syntikoilla ja torvilla ryyditettynä. Monikerroksista ja haastavaa, mutta kuitenkin edelleen enimmäkseen kappaleet edellä menevää. Kielenä on edelleen ranska, joten sanoma jää vähintäänkin epäselväksi, mutta toimii silti näinkin.

Suomen oma outolintu Oranssi Pazuzu julkaisi myös alkuvuodesta uuden levyn, joka on edelleen selvästi Oranssia Pazuzua. Miksauksessa on ehkä hieman otettu askelta taaksepäin rytmiosaston kustannuksella, mutta ei tätä edelleenkään huonoksi voi haukkua. Alkuvuodesta yhtye soitti koko levyn läpi Youtubesta löytyvänä livekeikkana, joka oli hienosti kuvattu, mutta ei ihan täydellinen keikkakokemuksen korvikkeena. Pitää itse haista pahalle, tökkiä itseään kyynärpäillä kylkeen ja läiskyttää kaljaa päälle, että pääsee paremmin tunnelmaan.

Lör palasi lyhkäisen Edge of Eternity -nimisen EP:n muodossa. Edelleen eniten parasta eeppistä hyvällä tavalla hanskasta lähtenyttä proge-power-metallia

Toisaalla powerimmassa maailmassa Unleash the Archers palaa ensi kuussa. Hypehypehypehype.

[Wezq-Ape]

Oiskohan se taas aika. Aika. Kaikki nuo hetket aikaan menetetty, kuin kyyneleet sateessa. Aika kuolla. No johan karkasi melodramaattiseksi heti kärkeen. Syytän tuossa vieressä käytävällä roikkuva Blade Runner -julistetta, joka yhdessä ajan kanssa toi Roy Battyn viimeiset sanat mieleen. Siinä kyytiläisenä mieleen tulee aina elokuvasta erottamattomat syntikat ja Vangeliksen huikea ääniraita.

Syntikoista ajatus hyppääkin ihan sattumalta ketjuun sopivasti nykyaikaan ja jo jokseenkin kulahanutta synthwave-genreä piristämään saapuneeseen uuteen Dan Terminuksen levyyn. Edellinen tuotoksensa oli jokseenkin enemmän taiteenlajin perinteisempää osastoa, mutta uusimmalla on löydetty vähän uuttakin näkökulmaa. Seassa soivat breakbeat/drum'n'bass -tyylin rytmit ja nytkyttävät melodiat ovat välillä enemmän kuin vähän velkaa The Prodigylle. Dan Terminus onnistuu selättämään instrumentaalimusiikin isoimpia haasteita, eli laulajan puutteen pitämällä toistuvissakin teemoissa mukana riittävästi vaihtelua. Toimii.

The Bridge City Sinners ei soita syntikoita, vaan vähän kauempaa historiasta kaivettuja soittimia. Tyylin vahvana pohjana on pohjoisamerikkalainen folk, mutta erittäin punkilla asenteella soitettuna. Laulaja vetää uskomattoman komeasti enimmäkseen sata lasissa ja paikoin vahvalla aksentilla. Kappaleet ovat kohtuullisen simppeleitä, mutta toimivia. Jostain syystä tämä toimii parhaiten audiovisuaalisena liveversiona. Youtubessa löytyy vino pino toistaan hienompia livevetoja, joista on hankala valita, muta malliksi otettakoon tällä kertaa tämä.

Unleash the Archers tuli ja meni. Varsin vakuuttavaa jälkeä jälleen kerran vähälaktoosisen, teknisen, mutta kappalekeskeisen powermetallin parissa. Abyss ei herättänyt ihan samaa wow-efektiä kuin edellinen albumi, mutta yhtye on edelleen lajinsa parhaimmistoa. The Legacy on varsin hauska kappale täynnä nyökkäyksiä toisen kanadalaisen metallialan ammattilaisen suuntaan, vähän ehkä liikaakin edustaakseen levyä kokonaisuutena, joten linkataan aiemman hävyttömän menevän Soulboundin kaveriksi nimikkokappale sen sijasta.

Ottone Pesante on jo vähän jotain muuta. Meno on varsin metallimaista, mutta rummut ovat ainoa perinteisempi bändisoitin tässä kokoonpanossa, muiden soittajien pidellessä erilaisia torvia. Parhaimmillaan tämä soitinyhdistelmä on yhdessä samasta maasta tulevan Messan solisti Saran kanssa tehdyssä kappaleessa, jossa torvien luoma tunnelma pelaa laulajan kanssa yhteen tautisen hyvin. Torvia ja Lonkeroita.

Empress vaeltelee jossain doomahtavan progressiivisen sludgen ja stonerin suunnilla. Vaeltelu ja tietty seikkailuhenkisyys pelastaa paljon muuten usein kovin yksioikoisiin alalajeihin pohjautuvassa musiikissa. Riskinä on toki silloin sekava kokonaisuus, mutta se luoti väistetään Premonition -levyllä onnistuneesti. Läsnä on vahvasti Elderiä, varhaista Mastodonia ja kaikkea muuta herkkua. Puhtaaksi uudelleenlämmittelyksi touhu ei kuitenkaan mene vaan soppaan lisätään joka kierroksella jotain uutta. Levyn suoraviivaisempaa antia edustaa Sepulchre.

Kotimainen Havukruunu nappasi viimein uusimmalla levyllä mukaansa. Aiemmilla pystyi kuulemaan merkkejä tulevasta, mutta vasta Uinuos Syömmein Sota osui ja upposi. Mustassa on mukana folk-sävyjä. Huutokuorot ja kärisevät yksilösuoritukset kertovat vanhahtavalla kotimaan kielellä pohjoismaisista taruista ja tarinoista teemoja ammentavaa tarinaa sisäisistä taisteluista. Sampleissa hevoset laukkaavat, riffit ovat tiukkoja ja melodiat tarttuvia, mutta äänimaailma valitettavasti vähän haastava. Levyllä on paljon annettavaa, mutta vaikea kuulla miksi samaa ei olisi voitu tehdä selkeämmilläkin soundeilla. Tällaisenaankin varsin maukasta.

The Reticent on tyyliltään melko rehtiä progedeathia Opethin hengessä. Välillä kuljetaan jopa turhankin tarkkaan esikuvan jalanjäljissä. Edellisen levyn tapaan tämän yhden hengen hengentuotteen isoimpana vahvuutena on ottaa käsittelyyn erittäin haastava aihe ja tehdä siitä niin syvälle iskevä paketti, ettei välillä kuuluvat lainat muualta ehdi niin kovasti häiritä. The Oubliette -levyllä matkataan potilas Henryn kanssa Alzheimerin tautia pätkimisestä täydelliseen unohdukseen. Näitä vaiheita kolutaan osin äkkiväärällä, tarina mielessään välillä rajustikin hyppivällä tavalla. Matka on sen verran taidolla saatu äänimuotoon, että lopun koittamisen jälkeiseen aikaan kannattaa varata jo etukäteen jotain piristävämpää. Levy on kruunattu kansikuvalla, joka on Alzheimeriin sairastuneen taiteilijan William Utermohlenin viimeiseksi jäänyt omakuva, joka sopii tilanteeseen, mutta ei päästä myöskään visuaalisella puolella helpolla. Sekaannusta on tarjolla myös kakkoskappaleen musiikkivideolla.

Emma Ruth Rundlen On Dark Horses oli varsin hieno levy. Sielukas on melko ylikäytetty sana, mutta sopii tässä tapauksessa liian hyvin kierrettäväksi. Laulaja-kitaristi tekee luottobändinsä kanssa jossain post-rock ja post-grunge -tyyleissä uivaa tunnelmallista musiikkia, jolle on työlästä löytää verrokkeja. Paras vain kuunnella joko tuoreempi veto Staying Power, joka jäi nimensä mukaisesti viikoiksi pyörimään päähän ensimmäisen kuuntelun jälkeen, tai kohta tulevaa yhteistyötä Sludge-orkesteri Thoun kanssa.

Clown Corea taas tarjolla. Vaikka pellejatsigrindcore, joka on kaikesta huumoristaan huolimatta myös varsin menevää musiikkia, ei muuten niin uppoaisi, niin kannattaa kurkata lopussa esiintyvä airbag. Hihi, kikkelihuumoria. Ja lisää.

Noihin kuviin ja tunnelmiin. Kaikki musiikki on kyllä nykyään sitä yhtä ja samaa laskelmoitua purkkapoppia.

[Wezq-Ape]

Joulu, saatana. Aika vähän on onneksi tarvinut niitä ajankohtaan joidenkin mielestä kuuluvia samoja iänikuisia rallatuksia kärsiä tänä vuonna, joten kuuloluiden syväpuhdistukselle ei varsinaista pakottavaa tarvetta ole. Ravistellaan nyt silti enimmät pölyt.

Kardashevilla on kiva aloittaa. Aiemmin lähinnä deathcoreen suuntautunut bändi on löytänyt The Baring Of Shadows EP:llä entistä enemmän herkkyyttä peliin. Agressiivisempaa laulua löytyy edelleen seasta, mutta puhdas ja karvaisesta core-sedästä tulevaksi yllättävän kuulas ääni pitää hallussaan vähintään yhtä suurta osaa kokonaisuudesta. Herkkyys ja tiukempi puristus ovat aika nappiin tasapainossa tällä lyhytjulkaisulla. Tykästyin ihan raivona. Ja hellästi.

Dawnwalkeria tuli varmaan joskus aiemmin jo mainostettua, mutta vaikka pidin edellisestä levystä paljon, en tunnistanut uuden Ages -levyn vastaan tullessa ensi alkuun koko yhtyettä. Jännä sinänsä, koska pääpiruna toimivan Mark Norgaten ääni on edelleen melko uniikki soinniltaan. Sitten edellisen näkemisen kehitystä on kyllä tapahtunut valtavasti joka osa-alueella. Progressiivinen hieman postahtava metalli on edelleen tunnelmaltaan vahvasti kytköksissä luontoon ja menneisiin, mystisiin aikoihin. Syntikat ja huilu terästävät perinteisistä bändisoittimista sekoiteltua äänimaailmaa sopivasti, mutta ennen kaikkea meno on dynaamista kuin Audi joululiikenteessä.

Caelestra on vahvasti syntikoihin kallellaan oleva aavistuksen mustasävyinen progressiivista metallia levyllisen julkaissut yhtye, joka teki aika kovan vaikutuksen ensimmäisellä, myös vähän lyhyemmällä julkaisullaan Black Widow nebula. Kosminen teema, kosmisen kovat biisit ja välillä sopivasti Vangelis-tyyliin retrosti soivat syntikat tekevät vaikutuksen. Seassa on paksusti Kanadan parasta vientituotetta nimeltään Devin Townsend, mikä ei ole mitenkään huono asia. Imitoinnin puolelle touhu ei kuitenkaan karkaa. Esimerkkinä toimii vaikkapa mukavilla syntikkasoundeilla alkava Solaris.

Toinen kosmisella tasolla liikkuva vastaan tullut yllätys on kotimainen Kraken Duumvirate, joka vääntää outoiluruuvia kohtuullisen tiukalle suurten muinaisten palvontamenoissa. Pohjana on jonkinlainen hidastempoinen doomahtava hybridihirviö, joka liikkuu hitaasti, mutta varmasti kuin kaasu-Audi joululiikenteessä. Rummuissa iskut ovat harvassa, kitarat soittavat enimmäkseen pohjalla hidasta riffiä, syntikat leijailevat päällä ja laulajan ääni on matalalta muriseva, mutta artikuloinniltaan selkeä. Välisoitot ovat puhtaita elektronisia ambient-teoksia, jotka rikkovat mukavasti pörisevät varsinaiset kappaleet. Queen, Arise on levyn huipentuma, jossa kinkkua sohvalla sulatellessa saa ensin nauttia melko pitkään toistuvaa mantraa, joka alkaa viimein herätellä puolivälin paikkeilla kohdetta, jonka jälkeen päädytään jopa tyytyväisenä pirskahteleviin melodioihin kuningattaren noustua.

Kun kosmisiin teemoihin jo parin kappaleen ajaksi mentiin, niin kerta kiellon päälle. Kotimaiselta Döltä tuli uusi EP Black Hole Mass, joka sisälää pörisevää, jokseenkin psykedeelistä stoner doom/sludge- touhua. Ei irtoa enempää, kokeilemaan.

Sunniva on samaa sukua, lähempänä maata. Pikkuisen post-metallisempaa sludge-tyylistä pörinää; tämäkin lyhytjulkaisu.

Jokerina vielä myöskin kotimainen Wyrmwoods, joka on puolestaan avaruuden sijasta jostain eri ulottuvuudesta. Piristävän erilaista ja sopivasti kummallista, ehkä lähinnä avant-garde black metallia.

Hitusen vielä tunnelmaa keventämään Kult of the Wizard. Jokseenkin perinteistä nykysäröillä terästettyä perinnedoomia, jossa on villinä korttina laulaja, josta tulee välillä varsin vahvat Janis Joplin -vibat. Varsin miellyttävää kuunneltavaa, mutta myönnettävä on, ettei tästä ilman estoitta repäisevää laulajaa jäisi kovin paljon kotiin kerrottavaa. Tällaisenaankin kuitenkin varsin toimiva.

No jos nyt vielä kerta kiellon päälle. Jos pukkia odotellessa valvottaa, niin teemaan sopivasti voi laittaa soimaan CueStackin Through the Nightin, jolla vokalistina toimii suuri ja mahtava David Hasselhoff. Ei voi olla huono.

[+RISU]

Allulle \o/
Oli se vaan kova poika kurittamaan keppia, eika tuossa listalla muutkaan pari suomalaista huonommasta paasta ole. Naita on mukava kuunnella luurit paassa janojuoman kera talleen yon tunteina.

[Wezq-Ape]

Vähän jäänyt musiikkipuoli vähemmälle tänä vuonna. Tai kuuntelu nyt ainakin kitaran veivauksen vallattua alaa passiivisemmalta ääniaalloista nauttimiselta. Jotain uuttakin on kuitenkin tarttunut hihaan sitten viime näkemän.Vähän myös punkimpaa puolta. Pahoittelen kirjoitusvirheitä, mutta kissa on keksinyt, että paras tapa saada PC:n ääressä kyyhöttävältä immeiseltä huomiota on hypätä hiiren ja/tai näppäimistön päälle vaatimaan sitä. Toimii, mutta aiheuttaa sivuvaikutuksia.

Idles, tai siis IDLES, on näistä punkimman pään jutuista ensimmäinen. Jonkinlainen hybridi punkkia, krautrokkia ja jotain muutakin, mihin ei korva taivu. Oli mitä oli, niin meno on melko huomattavasti kolmen soinnun punkkia dynaamisempaa. Asennetta löytyy, ja parhaana esimerkkinä tästä menosta onkin youtubesta löytyvä KEXP:lle tehty liveveto. Rumpali pääsee ihan kunnolla vauhtiin parin biisin jälkeen, kitaristilla on tiukat lavamoovit jo alusta lähtien ja laulajalla aika timanttinen aksentti.

Viagra Boys on puolestaan punkahtavaa menoa länsinaapurin suunnalta. Lähestymistapa on välillä jopa jostain bluesin suunnilta ja seassa on elektronisia mausteita ja torvia. Särmää löytyy tästäkin vähintään kohtuullisesti. Kova meno, kuten nimestä voi päätellä. Tästäkin on laitettava tarjolle liveveto, jossa koko on nähtävillä orkesteri koko komeudessaan, laulajasta ehkä vähän liikaakin.

Villagers of Ioannina City on taas sitten progempaa touhua vailla punkkia. Aasinsiltaa jos oikein hakee, niin tässäkin on perinteikkäämpää soitinta matkassa, joista parhaiten erottuvana niinkin riskialtis valinta kuin säkkipilli, joka istuu kuitenkin Father Sun -kappaleella sekaan vallan mainiosti. Pink Floydit ja muut progerockin esi-isät on Kreikassa kuunneltu ja opit sisäistetty. Lopputuloksena aika hyvä yhdistelmä korvia hivelevää äänimaailmaa, jossa tarttuva säkkipillimelodia pysyy punaisena lankana, mutta maltetaan olla tuudittautumatta toistamaan liiaksi hyvää ideaa. Kehitys kehittyy, sano.

KITA ei soita säkkipillejä, mutta löytää soundiin piristettä sampleista, joiden avulla päästään aika tehokkaasti syviin vesiin jonnekin pitkälle pinnan alle. Ocean of Acid EP:llä miksaus jättää kyllä toivomisen varaa; kaikki erottuu hyvin toisistaan, mutta kokonaisuus jää varsin ohueksi. Toisaalta samplet saavat hyvin täytettyä jäljelle jäävän tilan, mutta aina niiden puuttuessa musiikki kärsii vähän äänimaailman rajallisuudesta. Jupinaa, mutinaa, mutta kun tuntuu, että täyteläisemmällä äänimaailmalla tämä potkisi ihan kunnolla, vaikka nytkin kyllä varsin hyvin. Syvyydestä löytyy ohuesti psykedeelisillä sävyillä maalaileva progressiivinen sludge-doom -eliö, jolla on lonkerossa terävä riffikynä. Tämän lyhytsoiton perusteella on syytä panna Kita korvan taakse ja kuunnella myös millaista jälkeä jatkossa syntyy.

Revulsion on toinen kotimainen kuuloluiden kurittaja, joka viihtyy kaikenlaisen kikkailun sijaan suoraviivaisemman munille potkimisen parissa. Death metallia kai tämä lähinnä on. Pää nyökkii väkivaltaisesti, joten täytyy pitää paikkansa. Erityismaininta ehanan eltaantuneen törkyisestä bassosoundista, joka aina välillä kuplii muusta keitoksesta pinnalle viihdyttämään. Purify with fire.

Gimli, Son of Glóin on korkealaatuista äänitaidetta, jossa räimitään grindcore, tai siis dwarfcorea, ja laitetaan välillä kaikkien ylipitkien fantasiaelokuvien ystävien suosikkikääpiön lausumia aforismeja sekaan. Vaikka elokuvat ovatkin sellaisessa naurettavassa mittaluokassa, että isoisän aloittaman katselusession päättää pojanpoika, niin musiikki on grindcorelle tyypillisesti tiivistetty ilahduttavan kompaktiksi. Jos on pakko valita lyhyistä suosikki, niin se olisi ehkä kappale nro 3. "These Accursed Garments Refuse To Accommodate The Mighty Strength Of My Dwarven Form".

Loppuun vielä rässifaneille Paranormia. Jos joku Speed-tyyliin sitoo joskus minuun pommin, joka räjähtää jos liike pysähtyy tunnin sisällä, niin helpoin keino selvitä on panemalla Empyrean-levy soimaan. Seuraavat 54 minuuttia on aina vähintään yksi uloke liikkeessä. Viimeiset kuusi voi vaikka vaahdota sylki suupielessä jotain sekavaa ruotsalaisista kitarasankareista.

[Wezq-Ape]

Kah, melkeen vuoden annos on ruskeaa vettä virrannut Vantaanjoessa sitten viime kerran. Vuoden parhaat vedot lie hyvä listata muistiin, jotta jää parhaat jo päättyneestä vuodesta muistiin.

Emma Ruth Rundle julkaisi uuden levyn tänä vuonna. Yhtye on aika pitkälti pudotettu matkasta ja jäljelle jäänyt enimmäkseen akustisia soittimia ja todella iholle tulevasti ja sen alle menevästi äänitetty laulu. Laulu on siinä määrin pääosassa että välillä tuntuu, kuin trimmaamatta unohtuneet korvakarvat liikkuisivat äänen mukana tulleessa ilmavirrassa. Sanoitusten aiheet ovat myös äärimmäisen henkilökohtaisia ja tuodaan esille jotenkin poikkeuksellisen rehellisesti, mikä tekee tästä toisaalta kiehtovaa ja toisaalta myös vaikeaa kuunneltavaa. Nämä pelkistetyt vedot olivat siis paitsi huikean kauniita, mutta myös raskaudessaan kaiken alla olevan räimeen yläpuolella.

Hyvänä kakkosena kuitenkin Ethereal Shroudin Trisagion, joka ei päästä myöskään turhan helpolla. Ensimmäinen kappale levyllä kestää rapiat 27 minuuttia, mikä antaa jo vinkkiä minkälaisilla tyylilajivesillä liikutaan. Tässä on tunnelmiltaan paljon samaa kuin huikeassa Bell Witchissä, mutta ilmaisu ei rajoitu hitaaseen doomiin. Lisävaikutteet kerätään laajemmalta kentältä, enimmäkseen tunnelmallisen black metallin osalta, mikä tekee tästä aika paljon dynaamisemman suoritteen, kuin vaikkapa aiemmin mainitun hidastelupoppoon mestarillinen Mirror Reaper. Levyä on kypytelty pitkään, minkä kuulee sen tiheään kasatusta tuotannosta. Liian ahtaaksi tätä ei ole pakattu, mutta kevyellä keskittymättömällä kuuntelulla menee paljon hyvää ohi.

Kauan on vähän erikoinen tapaus siinä mielessä, että käytetystä kielestä huolimatta se on kotoisin itänaapuristamme. Laulajan aksentin kuulee välillä varsin selvästi läpi ja sananvalinnat ovat toisinaan erikoisia, mutta pääosin sanoitukset ovat aivan ymmärrettävissä. Ice Fleetillä kerrotaan todellisen, jään puristuksista löytyneen hautautuneen laivueen mysteeriä melodisen, melankolisen metallin kautta. Puurakenteiden narina ja arktisen tuulen puhallus ovat paikoin läsnä ihan sampleinakin, mutta tunnelmassa koko ajan. Tämä levy toi vahvasti mieleen Dan Simmonsin The Terror -romaanin, jossa liikutaan varsin samanlaisissa tunnelmissa.

Old Nick on puolestaan liikkeellä vähän vähemmän vakavissa merkeissä. Ilmaisu on kovin karkeaa alkukantaista black metallia vahvoilla syntikoilla ja kieli niin syvällä poskessa, että kärki pilkottaa. Aiemmin tämä yhtye nappasi huomion nimeämällä levynsä "The Night Of The Ambush And The Pillage By Queen Ann Styl'd Furniture, Animated By One Of The Dozen Or So Spells That Thee Eastern Vampyre Has Studied", mikä kertoo jo aika pitkälti kaiken, mitä tarvii tietää. Tuoreemmalla A New Generation of Vampiric Conspiracies -albumilla on vanhoja sävellyksiä jatkojalostettu ja tuotanto on hieman tällaiselle vähemmän tottuneellekin siedettävä. Jokin tässä yhdistelmässä hyvin alkukantaista black metallia ja vanhan linnan tyrmästä kaivettuja syntikoita on ihan käsittämättömän kiehtovaa. Tears Shed Over a Medieval Grave on malliesimerkki edellämainitusta tyylistä, välillä sitten taas laitetaan urut soimaan ja sopraano joikaamaan jotain sekavaa riivatusta lankapuhelimesta. Internet tuo ihmisten pahimmat puolet usein tyrkylle, mutta onneksi myös käsittämättömät määrät huikeaa luovuutta.

Sitten olisi Crystal Coffin, joka on pitkälti suoraviivaisempaa suorittamista. Tämä lie jotain hieman psykedeelistä melodista black metallia. Välillä tämä tuntuu vähän synkeämmältä Mastodonilta, mikä ei ole suinkaan huono asia. Ei mitenkään erityisen erikoista, mutta riittävän eloisaa ja melodista, jotta menee jalan alle. Tarina kertoo Tšernobylin ydinvoimalassa työskentelevästä teknikosta, joka pääsee tahi joutuu jonkinlaiselle galaktiselle kiertomatkalle työpisteelleen ilmaantuneen portaalin kautta. Edellistä vakavampaa menoa, mutta tuskin tätäkään tarinaa otsa kovin syvällä kurtussa kehitetty. Starway Eternal on hyvä malliesimerkki siitä, mitä on tarjolla.

Sitten vähän vauhdikkaampaa osastoa, aloittaen teknisten metallilta kalskahtavien laulu- ja soitinyhteiden suunnannäyttäjästä Archspiresta. Tämä kanadalaispoppoo näytti kaikille samaa tyylisuuntaa edustaville ikealaisen paikan edellisellä levyllä, joten mitäs seuraavaksi? Enemmän, kovempaa ja korkeammalta toki. Bleed the Future on nopeasti ohi kirmaava levy, jossa reiluun puoleen tuntiin on mahdutettu enemmän kuin moni koko äänitysuraansa. Kitarat tiluttavat melodiaa toisensa perään, riffejä tulee ja menee, nauhaton basso vaeltaa omia komppauksiaan ja vastamelodioitaan taustalla ja rumpalin raajoja käy vähän sääliksi. Äänihuulitaiteilijan ulosanti tähän päälle on enimmäkseen rytmistä, liki rap-tyylistä murahtelua. Tätä kaikkea on paljon, mutta se on valjastettu palvelemaan helvetinkonetta, jolla lopputuotoksena on kuitenkin tarkoitus tehdä tarttuvaa musiikkia, jonka mukaan voi eläytyä. Golden Mouth of Ruinissa saattaa jopa olla loppupuolella viimeisen muotonsa saava verrattaen yksinkertainen vuoden riffi.

ATRÆ BILIS ei edes yritä lähteä varustelukilpailuun, vaan tyytyy tekemään vähän verkkaisempaa rankaisua hyvin. Tässä on kieltämättä osuttu semmoiselle lähestymiskulmalle, josta allekirjoittanut pitää. Kulmikasta riffiä, sopivasti riitasointua ja kuuntelija on tyytyväinen. Mehevä ja repivä kitarasoundi Apexapien-levyllä on erityisen maininnan arvoinen.

Josko tältä suunnalta vielä Ad Nauseam. Tämä on sitten semmoista riitasointuilua, ettei paremmasta väliä. Imperative Imperceptible Impulse on avant gardea parhaimmillaan. Välillä kuulostaa siltä kuin soittimet olisi sidottu kuormaliinoilla nippuun laulajan ympärille ja koko hoito paiskattu kierimään pitkää portaikkoa alaspäin, mutta silti kaaoksesta löytyy joku punainen lanka, jota kuvittelee aina hetken kerivänsä, kunnes joku kierivästä massasta törröttävä pahoinpidellyn soittimen osa läppäisee kynsille. En edes yritä väittää ymmärtäväni mitä tässä tarkalleen tapahtuu, mutta siitä huolimatta tästä löytyy kuuntelunautintoa, kun panee kypärän päähän ja hyppää mukaan kierimään.

Veilburner on vähän samaa sukua, mutta soitinasuun väkisin puettu henkilö on vain juottettu humalaan ja kaatuilee pienessä huoneessa portaiden alas lentämisen sijaan. Kaaos on jokseenkin hallitumpaa ja melodiat tarttuvampia ja toistuvampia. Lurkers in the Capsule of Skull on myös varsin mielenkiintoinen matka siihen, miltä musiikki voi kuulostaa kun ei roikuta ihan niin tiukasti perinteisissä soinnuissa kiinni.

Jos nyt sitten vielä kevennykseksi WÖYH! Outoiluprogen suomen mestarit julkaisivat uuden levyn, jolta lohkaistu vahvan kasarivaikutteinen Ukemi Tatami Totemi Tatami ei isommin lämmittänyt mieltä muuten kuin videolle mukaan päässeen kissan osalta.Tältäkin levyltä löytyy hieman ehkä jo itseään toistavaa, mutta kuitenkin paljon hyvää ja hyväntuulisen wöyhmäisesti wöyhöttävää Wöyhiä, jolle ei kilpailijoita löydy.

[+RISU]

Noniin, pitkästä aikaa Amorphis julkaisi uuden lätyn: Halo. Siltä toinen single: On the dark waters. https://www.youtube.com/watch?v=T8aH...micFireRecords
Taattua Amorphis-laatua ja tykkään kyllä tästä kitarariffista, oikein tarttuva. Välissä vähän itämaista tiluttelua c-osassa ja Tomin vokaalit ja murinat istuu melodiaan aivan täydellisesti. Oispa kiva päästä tosi pitkästä aikaa livenä näkemään... Täytyy kuunnella koko lätty muutamaan kertaan läpi, olen tainnut kaikki biisit kuunnella ehkä kerran vasta.

[vV8m5]

Uusin Ghostin albumi yllätti iloisesti tasaisen korkealla laadullaan. Useamman kerran jo tullut kuunneltua läpi ja pysynee soitossa vielä tovin, jonka jälkeen unohtuu hetkeksi kuten monille uusille, hyville julkaisuille käy ja parhaiksi valikoituneet kappaleet jää soittolistalle.

[Hagle]

Amon Amarth

[vV8m5]

Jos vanha kunnon melodinen thrash metal (Metallica, Megadeth, Testament, Annihilator...) uppoaa niin varmasti toimii australialaisen (!) Elm Streetin uusin, nousee heittämällä itselle yhdeksi vuoden parhaista albumeista.
https://youtu.be/CTsvfg_ZRuk?si=AWeu0aWMcDWMgRda